1247657508_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Sen yön jälkeen en nähnyt Pietaria muutamaan viikkoon. Hän jäi kiinni murtautuessaan suuren kodinkoneliikkeen keskusvarastoon. Poliisi oli ollut heidän jäljillään jo kauan. Oli ollut vain ajan kysymys, koska Pietari ja hänen kaksi ystäväänsä jäisivät kiinni.

   Olin kuulusteluissa poliisiasemalla, mutta poliisien mielenkiinto minuun hävisi hyvin pian. En tiennyt mitään.

   Sitä mitä en ollut tiennyt, luin lehdestä. Kodinkonevarkauksia, autovarkauksia, kaikenlaisia varkauksia. Sitä oli jatkunut vuosien ajan, ja he olivat kehittäneet tuottoisan tavan ansaita elantonsa. Varastettu tavara myytiin eteenpäin, joskus he varastivat tilauksesta.

   Pietari oli varas, eikä minun enää tarvinnut miettiä, mistä kaikki lahjani olivat peräisin.

   Oikeudenkäynti oli pian ohi. Pietari sai ensikertalaisena lyhimmän tuomion. Hän ei ollut myöskään osallistunut varastetun tavaran myymiseen.

   Menin katsomaan häntä, kun hän oli istunut kuukauden verran tuomiostaan. Siihen asti en ollut tiennyt, mitä ajatella. Hän oli soittanut minulle muutaman kerran, mutta en ollut pystynyt sanomaan hänelle mitään. Olin kuunnellut hänen puhetulvaansa ymmärtämättä sanaakaan ja lopulta sulkenut puhelimen.

   Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin. Hänen kiharat hiuksensa kehystivät hänen lapsenkasvojaan. Hänen ruskeat silmänsä nauroivat.

   – Vihdoinkin. Sinä tulit. Oletko sinä kiukkuinen?

   – Kerro minulle, pyysin. – Onko minulla syytä olla kiukkuinen?

   Pietari vakavoitui. Hän katsoi käsiinsä, puristi niitä yhteen ja näin, että hän oli purrut kyntensä aivan lyhyiksi.

   – Minä olen valehdellut aina, hän sanoi katsomatta minua. – Minä en osaa olla valehtelematta.

   – Yritä. Aloita äidistäsi.

   – Mutsi? Se oikea?

   Hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi, hänen puheensa rytmi muuttui hakkaavaksi.

   - Oikea mutsi heitti mut pihalle, kun olin jotain kolmen. Siihen asti se oli jotenkuten jaksanut sietää mua, koska se sai minusta jotain sossurahaa. Se ei koskaan halunnut mua ylipäänsä, se oli jotain kuudentoista, kun mä synnyin. Todennäköisesti se ei edes tiennyt, kuka mun faijani oli. Se oli jo sellaisessa kunnossa siihen aikaan, että siltä kesti monta kuukautta ennen kuin se edes tajus olevansa paksuna. Oli liian myöhäistä tehdä aborttia.

   – Miksi sinua ei otettu pois häneltä? Huostaan?

   – Mutsin vanhemmat sai sosiaaliämmät vakuuttuneeksi siitä, että ne kyllä hoitaisi mut. Meidän koko suku on kovia valehtelemaan, Pietari sanoi katkerasti. – Eihän siitä tullut paskaakaan. Koko jengi oli armotonta dokuporukkaa, ja mä menin siinä sivussa. Välillä joku sai jonkun selvyyskohtauksen ja yritti työntää mun naamaani muutakin kuin maitoon sekoitettua keskaria. Ne halus pitää mut hiljaisena.

   Mitä enemmän kuuntelin Pietaria, sitä vähemmän halusin kuulla. Tiesin jo tarpeeksi, en halunnut kuulla enempää. Pietari ei huomannut torjuvaa ilmettäni. Hänen sanansa putoilivat katkeamatta hänen huuliltaan, hakkaavina, kovina.

   – Sitten kun mä olin jotain kolme, mutsi tapas jonkun hurrin, joka rahtas pilvee ja muuta kamaa Marokosta, ja se muutti sen tyypin kanssa Hollantiin. Mutsin vanhemmat katso mua varmaan tasan kaksi tuntia, sitten ne luopui vastuusta ja heivas mut sossuun. No, sitten se meni sellaista perinteistä rataa eli muutama sijoituspaikka, lopulta koulukoti.  Siihen asti, kunnes mä täytin kahdeksantoista.

   – Entä sinun äitisi?

   – Se oikea vai se toinen? Pietari nauroi ontosti. – Oikea mutsi delas joskus myöhemmin, oudiit. Mitä väliä. Se toinen äiti taas…

   Pietarin ääneen palasi lämpö ja väri. Hänen yhteen puristautuneet nyrkkinsä rentoutuivat, hänen jännittyneet hartiansa laskeutuivat alas ja hänen silmänsä hymyilivät apeasti.

   – Se toinen äiti pelasti minut tulemasta hulluksi. Se toinen äiti piti minua kädestä iltaisin, kun makasin lastenkodin sängyssä ja katsoin seinällä hyppiviä varjoja. Minä pelkäsin ja olisin kastellut alleni, sillä pimeys on niin täynnä kaikkea pahaa: ääniä, hajuja, makuja, käsiä, silmiä. Kun toinen äiti lauloi minulle, rauhoituin ja nukahdin. Minä aloin tottua siihen toiseen äitiin. Se alkoi viemään minua joka paikkaan. Pihlikseen, Lintsille, Korkeasaaressa. Me oltiin ihan kahdestaan vaan.

   Pietari katsoi minua, ei nähdäkseen, ymmärsinkö minä, vaan varmistaakseen, että halusin kuunnella. Nyökkäsin hänelle ja tartuin hänen käsiinsä.

   – Minä aloin kehitellä kaikenlaisia tarinoita siitä toisesta äidistä. Kuvittelin minkä näköinen se oli, minkälaisia vaatteita sillä oli, minkälaista autoa se ajoi ja millaisessa talossa se asui. Se oli nastaa. En minä tietenkään kertonut muille skideille mitään. Nehän olisivat pitäneet minua ihan dorkana, luuserina. Kyllähän minä itsekin tiesin, etteivät ne jutut olleet totta. Minua ei kuitenkaan haitannut, vaikka ne eivät olleet totta. Ne kuvitelmat piti minut hengissä.

   – Koska sinä aloit kertoa niitä tarinoita muille? Olinko minä ensimmäinen…

   – Et. Minä aloitin, kun pääsin siviiliin. Huomasin, että hyvä äitisuhde vetoaa naisiin. Tyyppi, joka pitää äidistään, ei ole paha. Kunhan ei ole liian mammanpoika. Äiti oli myös kätevä sen takia, että se rahoitti minut. Minun ei tarvinnut selittää, mistä minä sain rahaa.

   Huomasin istuvani aivan tuolin reunalla. Vartaloni oli jännittynyt. Se oli varautunut iskuihin. Pietarin käsissä oli puristukseni jälkiä, iho oli punainen ja hehkuva.

   – Sitten minä tapasin sinut…ja minä en enää tarvinnut äitiä. Omat juttuni alkoivat tuntua tosi sairailta, halusin päästä eroon äidistä, mutta en tiennyt miten. Ensin minä ajattelin onnettomuutta, mutta olisitko sinä halunnut tulla hautajaisiin? Olin tulla hulluksi, sillä mitä kauemmin me olimme yhdessä, sitä vaikeammalta tuntui keksiä sitä viimeistä suurta valhetta, joka lopettaisi kaiken valehtelun.

   – Sitten sinä keksit sen pomomiehen ja Singaporen.

   – Minä en voinut kertoa sinulle totuutta, Pietari huusi. – Et sinä olisi ymmärtänyt. Miten sellaista voi ymmärtää. Se on niin helvetin tyhmää, ja minä rakastin sinua niin paljon. Sinä olisit nauranut minulle ja jättänyt minut. Tai alkanut vihaamaan minua.

   – Et sinä sitä voi tietää.

   – Minä ajattelin heittää sen viimeisen, suuren keikan, ja sen jälkeen ei olisi enää äitiä, ei varastamista, ei mitään muuta kuin me kaksi. Olisin sanonut, että sain ne rahat äidin talon myymisestä ja me olisimme eläneet niillä rahoilla muutaman vuoden.

   Pietari peitti kasvonsa käsillään. Hän itki. Purin huultani, enkä tiennyt mitä sanoa. En tiennyt mitä tunsin.

   – Minä rakastan sinua niin paljon, Pietari itki. – Minulla on iltaisin samanlainen tunne kuin silloin pienenä, kun aloin keksiä niitä tarinoita. Minä haluaisin, että joku pitäisi minua kädestä kiinni, lohduttaisi, silittäisi uneen. Sinä olit juuri sellainen. Sinä annoit minun olla se mitä olin. Sinä et vaatinut mitään, sinä vain olit siinä, ja se rauhoitti minua. Minulla oli hyvä olla sinun kanssasi. Sinä kuuntelit minua. Sinä hyväksyit minut. Minä riitin sinulle, ja nyt minä olen menettänyt sinut.

   – Oletko?

   Kosketin hänen sormiaan, tartuin hänen käteensä ja vein sen poskelleni.

   – Pietari, minä tiedän, millaista on elää ilman rakkautta. Me olemme samanlaisia. Sinä halusit rakkautta ja keksit äitisi, se oli sinun rakkauttasi. Minä…minä en uskaltanut edes kuvitella rakkautta. Sen sijaan oli paljon helpompi kovettaa itsensä, antaa paksun ulkokuoren suojata. Minä en halunnut tuntea. En mitään. Me olemme samanlaisia.

   – Etkö sinä ole vihainen? Pietari kysyi hiljaa. – Minä olen valehdellut sinulle koko ajan. En kaikesta, mutta…

   – Tärkeimmästä sinä et ole valehdellut, ethän?

   – En.

   – Muulla ei ole väliä, mutta…

   – Minä en valehtele sinulle enää koskaan, Pietari lupasi.

   Uskoin Pietaria. Hänellä ei ollut enää mitään syytä valehdella minulle. Hän tiesi minun rakastavan häntä, hänen ei tarvinnut pelätä enää. Odottaisin häntä, ja kun hän vapautuisi, olisin häntä vastassa. Minä odottaisin, ja äidin uteluihin siitä, missä poikaystäväni nykyään oli, ja miksi äiti ei voinut vieläkään tavata häntä, vastaisin sen olevan vain ajan kysymys. Kunhan lento Singaporesta laskeutuisi, hän palaisi kotiin.

SusuPetal

LOPPU