Jos romaanin nimi on Sankarittaret, kannessa hymyilee viehkosti Vivien Leigh Scarlett O'Harana ja mainosteksti sanoo kirjan kertovan täysihoitolasta, jonne kirjansa tarinoista karanneet sankarittaret tulevat lepäämään, voiko kirjaan olla tarttumatta? Ei voi, ei ainakaan Hömpän helmien toimittaja eikä kirjallisista leikittelyistä kiinnostunut.

Eileen Favoriten Sankarittaret (Gummerus 2008 ; The Heroines, 2008, suom. Maria Erämaja) ei ole puhdasta hömppää laisinkaan, mutta erittäin viihdyttävä ja ajatuksia kutkuttava romaani. Vuonna 1974 presidentti Nixonin Watergate-skandaalin hallitessa televisioruutua Penny (Penelope) Entwhistle on kymmenvuotiaalta näyttävä kolmetoistavuotias käkkärätukkainen punapää, rinnaton, isätön ja yksinäinen. Yksinhuoltajaäiti ylläpitää Illinois'n Prairie Bluffin kaupungissa Uudistila-nimistä täysihoitolaa, jonne kirjojen Sankarittaret tulevat vetämään henkeä kesken tarinoidensa. Pennyn äiti Anne-Marie on piilottanut laajan kirjastonsa ullakolle lukittuihin kaappeihin, etteivät sankarittaret pääsisi etukäteen tutustumaan tuleviin kohtaloihinsa. Muun muassa rouva Bovary, Blanche DuBois, Penelope, Daisy Buchanan, Franny, Heather Pearl-tyttärineen sekä  Scarlett O'Hara vierailevat eripituisia jaksoja täysihoitolassa.

Pennyä Sankarittaret eivät innosta, he vievät kaiken äidin ajan, heiltä ei voi kysyä mitään todella mielenkiintoista eikä heitä missään tapauksessa saa neuvoa paljastamalla tulevia tapahtumia – Sankarittarien elämiin ei saa puuttua eikä heidän tarinoitaan muuttaa. Kun uikuttava ja kuvankaunis irlantilainen Deirdre ilmaantuu täysihoitolaan, ei kukaan tunnista häntä Sankarittareksi. Deirdre vie kaiken Anne-Marien huomion ja lopulta muiden vieraiden valitukset neitosen äänekkäästä voihkimisesta saavat Anne-Marien luovuttamaan tälle Pennyn huoneen. Sankarittaren hyysäämisen asettaminen tyttären tarpeiden edelle saa Pennyn juoksemaan raivostuneena metsään, jonne meneminen öiseen aikaan on ehdottoman kiellettyä. Metsässä Penny kohtaa Conorin, joka etsii karannutta vaimoaan. Tapaaminen sysää romaanin tapahtumat vyöryyn, jonka kuluessa Penny joutuu muun muassa hurjan kelttikuninkaan ryöstämäksi sekä mielisairaalaan.

Kirja kertoo nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsimisestä, seksuaalisuuden heräämisestä, vaiettujen totuuksien kohtaamisesta sekä ennen kaikkea äidin ja tyttären suhteesta. Chicagon taideinstituutissa kirjoittamista opettava Eileen Favorite kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti, tarinaa hän kehii eteenpäin mielenkiintoisesti. Juoni on sopivan kimurantti eikä juutu hempeään höttöön. Pennyn kokemukset Osastolla ovat kaukana romantiikasta, hoitokeinot väkivaltaisia ja nuoren tytön kasvukivut ja yksinäisyys on helppoa turruttaa moninkertaisilla Valium-annoksilla.

Sankarittaret on kirja, jonka voi lukea ahmaisemalla. Penny ja Anne-Marie Entwhistle ovat moniulotteisia naishahmoja, mikä pitää kiinnostusta yllä. Lisäksi romaani on kirjallisuudenystäville kirjallisuusbongaustesti – kuinka monta hahmoa tunnistaa ennen alkuteoksen mainitsemista ja kuinka monta joutuu googlettamaan. Sankarittarien ja tarinoiden merkitystä tai merkityksettömyyttä naisen kasvuun ja kehitykseen tulee pohtineeksi myös. Romaani herättää lisäksi kiinnostuksen Sankarittariin. Minkälaisia ovatkaan ne tarinat, joista eri-ikäistet naiset tulevat lepäämään Uudistila- täysihoitolaan? Minua tällainen kirjallisilla hahmoilla leikittely ja genresekoitus viehättää varsinkin silloin, kun se on toteutettu näin onnistuneesti.

- Tuima


Eileen Favoriten kotisivu (Kannattaa käydä tutustumassa mitä kirjailija on blogissaan vastannut lukijoiden romaania koskeviin kysymyksiin.)

Tämän kirjan lukemiseen oli parikin syytä: kun luin To Kill A Mockingbird -kirjaa, muistelin muita Syvä Etelä -lukukokemuksiani. Ja kun sitten luin taas Tuiman mietteitä kirjasta, sysäsi se minutkin taas Tuulen viemän tielle. Tämä on nimittäin semmoinen kirja, josta en edes muista, montako kertaa olen sen lukenut ja koska oli ensimmäinen kerta. Kirja löytyy kotikotoa suomennoksena, sain sen joskus joululahjaksi ja luin N kertaa. Jo sitä ennen (heitetään nyt taas arvio, että ehkä 12-13-vuotiaana tai hieman sitä vanhempana olen ensi kerran lukenut) kirja oli tuttu. Kun historialliset romaanit veivät tuon ikäisenä mukanaan, niitä tuli luettua edestä ja takaa.

Tuima arvelee lukeneensa kirjaa ensisijaisesti rakkausromaanina, ja itse olen melko varma että niin luin minäkin. Miksi näin, ehkä siksi että kirjaa mainostetaan rakkausromaanina ja nuorelta lukijalta epäilemättä puuttuu tietynlainen kritiikki, hän ottaa annettuna sen mitä hänelle sanotaan. "The greatest love story of our time", lukee tämänkin pokkaripainoksen takakannessa. Sinänsä hieman harhaanjohtava väite, mihin siinä muka viitataan? Koko kirjan ajan Scarlett haikailee Ashleyn perään, ja loppujen lopuksi Äsli ei edes näyttäydy kovinkaan monessa kohtauksessa. Rhett Butlerin kanssa Scarlett pelaa sellaista kissa-ja-hiiri-peliä, ettei sitäkään oikein voi suureksi rakkaustarinaksi väittää.

Eräs kimmoke kirjan lukemiseen tuli vielä siitä, että niinkin vähän aikaa kuin parisen vuotta sitten olen plaraillut kirjan pikalukutyyliin läpi ja kertaillut Tuulen viemää -muisteloitani siten. Emmin hieman kirjaan tarttumista. Olenhan lukenut sen niin monesti, että epäilin, osaisinko enää keskittyä siihen kaikessa rauhassa. To Kill A Mockingbird antoi rohkeutta ja idean lukea kirja englanniksi, ja sehän sujuikin varsin hyvin. Bongasinkin pari yhtymäkohtaa, eli Tuulen viemässäkin mainittiin paikkakunnat Montgomery ja Mobile, jotka To Kill A Mockingbirdissä usein mainittiin. Tutun kirjan lukeminen englanniksi tuotti iloa monella tavalla. Ensinnäkin kirjaan piti keskittyä ihan eri lailla ja lukea pikku hiljaa. Toisaalta, on hienoa lukea asiat sillä lailla kuin ne "oikeasti ovat", eli miten kirjailija on ne alunperin kirjoittanut. En millään muista, miten suomennoksessa oli käännetty esimerkiksi kaksi merkittävää ihmisryhmää, "Carpetbaggers" ja "Scallawags", jotka siis olivat haukkumanimiä tietyille ihmisryhmille sodan jälkeen. Lisäksi erilaisten maantieteellisten tai sosiaalisten murteiden kääntäminen mille tahansa kielellä on väistämättä aina vain toisen asteen tulkintaa. Kun Mitchell mallintaa mustien puhetapaa kirjassaan, sen kääntäminen mille tahansa mä-sä-kielelle ei vaan kertakaikkiaan kerro koko totuutta, ihan niinkuin vaikkapa savon murteen kääntäminen jollekin englannin kielen murteelle olisi vain kuvajainen. Tosin täytyy sanoa, että hämmästyin kuinka rasistiselta kirjan sävy nyt tuntui, ei vähiten tuosta mustien puhetavasta johtuen. Otetaanpa esimerkki kirjan alusta, jossa Brent ja Stuart Tarleton keskustelevat Scarlettista mustan orjansa Jeemsin kanssa:

"Brent turned in the saddle and called to the negro groom.

- Jeems!
- Suh?
- You heard what we were talking to Miss Scarlett about?
- Nawsuh, Mist' Brent! Huccome you think Ah be spyin' on w'ite folks?
- Spying, my God! You darkies know everything that goes on. Why, you liar, I saw you with my own eyes sidle round the corner of the porch and squat in the cape jessamine bush by the wall. Now, did you hear us say anything that might have made Miss Scarlett mad - or hurt her feelings?

Thus appealed to, Jeems gave up further pretense of not having overheard the conversations and furrowed his black brow.

- Nawsuh, Ah din' notice y'all say anything ter mek her mad. Look ter me lak se sho glad ter see you an' sho had missed you, an' she cheep along happy as a bird, tell 'bout de time y'all got ter talkin' 'bout Mist' Ashley an' Miss Melly Hamilton gittin' mah'ied. Den she quiet down lak a bird w'en de hawk fly ober."

Näinpä sitä romaanien kautta taas saa jotakin perspektiiviä asioihin, toivottavasti. Aikana, jota Tuulen viemässä kuvataan, 1860-luvulla, orjuus lakkautettiin. 1930-luvulla, aikana jota Kuin surmaisi satakielen kuvaa, valkoinen asianajaja puolusti jo oikeudessa mustaa miestä, vaikka keissi olikin tuhoon tuomittu. Ja jo niinkin varhain kuin 1950-luvulla, melkein sata vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen, musta nainen kieltäytyi bussissa antamasta paikkaansa valkoiselle, ks. Rosa Parks. Tästähän seurasikin kovat rähinät. Asiat muuttuvat hitaasti.




Jos tätä nyt sattuu lukemaan joku, jolla ei ole mitään hajua Tuulen viemän juonesta, tässä lyhyt tiivistelmä. Scarlett O'Hara on plantaasin kaunotar etelävaltioiden Georgiassa ennen kuin Yhdysvaltain sisällissota syttyy. Kirjan aikana seurataan sodan kulkua ja sen vaikutusta Etelään, sekä jälleenrakennusta sodan jälkeen. Scarlett rakastaa koko kirjan ajan Ashley Wilkesiä, joka kuitenkin menee heti kirjan alussa naimisiin Melanie Hamiltonin kanssa. Kuvioissa on myös loistelias mutta pahamaineinen Rhett Butler, jonka kanssa Scarlettin tiet risteävät vähän väliä. Mutta onko Ashley vai Rhett Scarlettille se oikea? Tästä onkin riittänyt naissukukunnalle puimista kirjan (ja elokuvan) ilmestymisestä lähtien. Yleinen mielipide taitaa kallistua sille kannalle, että Äsli on pöljä nyhverö, jonka perään haikailu on Scarlettilta aivan järjetöntä. Tosin onpa niitäkin, kuten Tuima kirjoituksessaan, jotka myöntävät etteivät pidä edes Scarlettista henkilöhahmona. Kyllähän hän onkin itsekäs, ahne ja häikäilemätön. Minä hänestä kumminkin tykkäsin, säpäkkä nainen on hän.

Itse asiassa Scarlettista saisi irti vaikka mitä, jos hänen eri puoliaan rupeaisi analysoimaan. Kun työskentelin opiskeluaikana Lappeenrannan teknillisen yliopiston tietotekniikan osaston opintoneuvojana, olin usein mukana erilaisissa abi-infoissa ja muissa, joissa koetettiin kannustaa nuoria, ja erityisesti tyttöjä, matemaattisten alojen pariin. Onkohan mikään taho keksinyt valjastaa Scarlettia tähän mainontaan? Kirjassahan mainitaan, että matematiikka oli ainoa aine, josta Scarlett koulussa piti, ja hän vertaa jonkin asian helppoutta siihen, että "matemaattisen kaavan käyttö on aivan yhtä helppoa". Kun Scarlett rupeaa pyörittämään omaa sahaa, kuvataan, kuinka hän osaa laskea päässään vaikeita laskuja paljon paremmin kuin miehet ja lisäksi tekee itse oman kirjanpitonsa ja tarkasti lukujen paikkansapitävyyden. Ja juuri tässä bisnesnaisen roolissaan Scarlett on varsin moderni hahmo. Hänestä kehkeytyy osaava yrittäjä, joka pyörittää sahaa ja kauppaa voitollisesti ja hyvin tuloksin ja saa työstään tyydytystä.

Suhde lapsiin on hieman samanlainen kuin Turhuuden turulla -kirjan Rebekalla. Kumpikin nainen kuvataan huonona äitinä, mikä lienee osin tehokeino "kovan" naisen luonteen korostamiseksi. Toisaalta, varsinkin Scarlettin osa näyttää, että eipä naisilla tuohon aikaan ollut mitään valinnan varaa. Jos oli naimisissa eikä ollut aivan maho, niin lapsia tuli, halusi tai ei. Moderniuttako lienee sekin, että kirjan aikana Scarlett ehtii olla naimisissa kolmen eri miehen kanssa ja saa kolme lasta, joista jokaisella on siis eri isä. Ja kun ensimmäisen lapsen aikaan Scarlett on vasta 17, onko ihme ettei tuonikäinen tyttö, joka ei ole lasta halunnut eikä toivonut, ei osaa kovin omistautunut äiti olla? Kirjassa kuvataan usein, kuinka Scarlett suorastaan unohtaa hänellä lapsia olevankaan.

Lieneekö tarpeen sanoakaan, että nautin suunnattomasti tämän kirjan lukemisesta. Ensinnäkin, 1000 sivua englanniksi on jo sen verran luettavaa, että siitä riitti naatiskeltavaa pariksi viikoksi, näköjään melkein kuukaudeksi. Kun lukee monta lyhyttä kirjaa peräkkäin, siinä ikään kuin joutuu pomppimaan maailmasta toiseen hieman liian usein. Tähän kirjaan pystyi palaamaan ilta toisensa jälkeen ja aina riitti jännittäviä käänteitä ja mielenkiintoisia tapahtumia. Lisäksi kirjassa on juuri niitä asioita, joista minä pidän: mielenkiintoista kuvausta historiallisesta ympäristöstä, hyviä luonnekuvauksia erilaisista ihmisistä, moneen suuntaan venyviä ja vanuvia ihmissuhteita. Kiinnostus pysyi yllä koko ajan. Nuorena taisin pitää sotakuvauksia tai yhteiskunnan muutoksen kuvauksia tylsinä, nyt ne antoivat mielenkiintoista taustatietoa. Lisäksi Scarlettin elämänvaiheet ovat kerrassaan herkullisia. Hän elää ikään kuin monta elämää kirjan noin kymmenen vuotta mahduttavan ajanjakson aikana. Ensin hän on hemmoteltu kaunotar, sitten sosiaalisia koodeja rikkova leski sotavuosien aikana, sitten päästään siihen suomalaista sydäntä aina lämmittävään "kauan on kärsitty vilua ja nälkää" -osastoon, kun Scarlett tahdonvoimallaan pitää yllä Tara-plantaasia sodan jälkeisinä köyhinä vuosina. Sitten heittäydytään bisneksen tekoon vaikka sitten vihattujen jenkkivalloittajien kanssa, sitten hurvitellaan rikkaana rouvana. Vasta ihan kirjan lopussa tulee käänne, joka katkaisee jatkuvan nousuputken: Scarlettin on pakko aikuistua, ottaa asioihin uusia näkökulmia, heittää vanhoja pois. Mahtavaa!

Kirjassa on monia todella hyvin tehtyjä kohtauksia. Heti kirjan alussa Scarlettin sähäkkä rakkaudentunnustus Ashleylle, ennenkuulumaton teko hienolta naiselta. Melanien synnytys ja pako Atlantasta. Gerald O'Haran kuolema Will Benteenin kertomana. Will Benteen olikin yksi niitä hahmoja, joihin kiinnitin huomiota ihan eri lailla kuin aiemmin. Toinen oli Taran naapurustossa elävä Grandma Fontaine. Molemmat ovat pienessä roolissa, mutta Margaret Mitchellillä on varaa käyttää sivuhahmoihinkin ruutia ja kuvata heidät elävinä, mielenkiintoisina ihmisinä. "Cracker"-maanviljelijätyyppiä edustava Will Benteen on eräs Taraan sairastamaan jäänyt sotaveteraani, josta tulee osa plantaasin elämää. Merkillepantavaa on, että hän on yksi harvoista kirjan miehistä, jotka ovat immuuneja Scarlettin viekoittelevalle lumovoimalle. Hän näkee asiat sellaisina kuin ne ovat, ja Scarlettin ja hänen välille kehittyy sisarellinen, arvostava suhde. Grandma Fontaine taas näkee Scarlettissa samaa sisua kuin itsessään, ja hän antaa tarinoidensa kautta Scarlettille naisena pärjäämisen henkistä perintöä. Mielikuvituksen puutteesta kärsivä Scarlett ei tosin osaa näitä muistoja ja mielipiteitä arvostaa, mutta lukijan annetaan tässä suhteessa olla Scarlettia viisaampi.

Tämä lukukokemus palautti minulle mieleen nuoremman itseni muistot. Ennen minusta melkeinpä karmaisevinta kirjassa oli se tapa, jolla Scarlett sanoo piutpaut sosiaalisille rajoitteille. Kun Scarlett on leskeytynyt ensimmäisestä miehestään, Charles Hamiltonista, kuvataan 17-vuotiaan lesken elämää varsin synkällä tavalla. Pitäisi pukeutua mustiin ja käyttää suruharsoa vuosikausia. Scarlettin mieli palaa tanssimaan, ja kun Rhett Butler vie hänet tanssimaan juhlakansan paheksumisesta piittaamatta, tuntui se minusta jotenkin aivan kauhealta nuorena. Saatoin oikein tuntea nahoissani ihmisten paheksuvan supinan. Ei noin saa tehdä! Tämän ikäisenä Scarlettin piittaamattomuus tapakulttuurista tuntui pikemminkin riemastuttavalta. Toki Scarlett saa maksaakin siitä, että talloo liian monien ihmisten varpaille, hän ehtii kokea muiden ihmisten ylenkatseen monella lailla. Mutta eihän haukku haavaa tee. Suurimmaksi osaksi Scarlett ei välitä muiden mielipiteistä, vaan tekee asiat omalla laillaan. Mitenpä jäykät tavat muuten murtuisivatkaan, ellei olisi edelläkävijöitä?

Tuo englanninkielinen Wikipedia on osoittautunut hiton hyväksi tietolähteeksi monessa asiassa, joten linkkaan tähän lopuksi vielä kirjailija Margaret Mitchelliä käsittelevän sivun, jossa oli ainakin minulle paljon uutta asiaa. Jos ette ole Tuulen viemää lukeneet, lukekaa. Jos kielitaito riittää, lukekaa englanniksi. Minun tekisi mieli päästä kiinni johonkin seuraavaan yhtä pitkään kirjaan. Hyvä lukukohde on aina myös Täällä Pohjantähden alla -trilogia, jossa taatusti sivuja riittää. Pariin kolmeen kertaan olen lukenut sen, edelliskerrasta on muistaakseni neljä vuotta, kaipa senkin jossakin vaiheessa joutaa taas uudestaan lukemaan. Omassa hyllyssä odottaisi kyllä myös Turms kuolematon, jonka olen lukenut vasta yhden kerran. Saa nyt nähdä, mihin innostuu tarttumaan. Luultavasti menen jonakin päivänä taas kirjastoon harhailemaan ja sieltä toivon mukaan tarttuu kivaa lukemista mukaan. Ihan vielä ei kuitenkaan edes tekisi mieli aloittaa mikään, tarvitsen päivän pari toipumisaikaa nautiskellakseni Tuulen viemän viipyilevästä jälkimausta.

Huomaankin näissä mielipiteissä erilaisia lukukoulukuntia. Tuolla kirjastonhoitaja-Tuiman blogissa keskusteltiin taannoin siitä, ovatko lyhyet vai pitkät kirjat parempia. Tältäkin kannalta voi kirjoja analysoida! Lisäksi tiedän, että monet ihmiset ovat sitä mieltä, ettei mitään kirjaa kannata lukea kahta kertaa. Mieluummin lukee aina jonkun uuden, kuin vanhoja monta kertaa. Mulle on kyllä aina ollut itsestäänselvyys, että hyviä kirjoja voi ja nimenomaan kannattaa lukea monta kertaa. Tämä on niin itsestään selvää, etten ole sitä edes miettinyt ennen kuin vasta aikuisena, sillä lapsena saatoin lukea saman kirjan melkein peräkkäinkin monta kertaa uusiksi. Nykyään hyvistä, uusista kirjoista tulee parhaimmillaan sellainen olo, että miettii jo valmiiksi, koska olisi sopiva hetki lukea ne uusiksi. Uusilla lukukerroilla kun saa aina irti uusia asioita.

- Salla Brunou (Kirjoitus julkaistu alunperin Sallan lukupäiväkirjassa 29.4.2008.)

Heli Krugerilta on ilmestynyt jo toinenkin kirja, mutta minä sain nyt luetuksi vasta tämän ensimmäisen. Olen koskettanut taivasta herätti ilmestyessään huomiota, koska sen oli kirjoittanut huippu-urheilijana tunnettu kaunis nuori nainen ja koska romaani käsitteli uskallettua aihetta: lesborakkautta. Lukiessani mietin kyllä useampaankin otteeseen, mihin perustuu ajatus, että lesborakkaus vielä nykyäänkin olisi aiheena uskallettu. Vai elänkö minä jotenkin ratkaisevasti erilaisessa todellisuudessa kuin muut ihmiset, koska minusta tuntuu, että aina kun avaan television, sieltä tulee ohjelmaa, joka tarjoaa meille opastusta ihmiselämän seksuaalisuuden erilaisiin ja mitä mielikuvituksellisempiin variaatioihin? Mutta toisaalta voin tietysti ymmärtää, että ihmiselle, joka löytää itsestään keskiverrosta poikkeavia seksuaalisia taipumuksia, asia voi olla hämmentävä, edelleenkin. Se voi saada ihmisen tuntemaan itsensä erilaiseksi, pelkäämään hylkäämistä, tuomiota. Kaipa Heli Krugerkin haluaa käsitellä seksuaalisen suuntautumisen aiheuttamia seurauksia psykologisella tasolla. Mielestäni hän ei tässä pääse pintaa syvemmälle.

Kirjassa on siis kaunis vaalea yleisurheilijatar Venla, joka rakastaa tyttöä, Inkaa. Inka on onnettomassa avioliitossa,  ja hänenkin seksuaalinen suuntautumisensa on kallellaan tyttöihin päin. Esteet ovat onneksi vain hidasteita ja tytöt aloittavat intohimoisen suhteen, joka kuitenkin pitää tulenarkuutensa vuoksi salata. Venla joutuu elämään kaksoiselämää, samoin tietysti Inka. Lehtien uteliaat toimittajat kyselevät Venlalta mielitietyistä, eikä hän voi kertoa seurustelevansa tytön kanssa. Venla epäonnistuu suurissa kilpailuissa, hän loukkaa jalkansa. Valmentajalla on asiasta toinen tulkinta, hän syyttää epäonnistumisesta sitä, että Venla vehtaa tyttöjen kanssa. Taustalla vaikuttavat myös Inkan ja Venlan perheet ja tytöt pohtivat pitäisikö näille kertoa ja mitä sitten tapahtuisi.

Kirja tarttuu myös edelleen ajankohtaiseen aiheeseen, kirkon ja homoseksuaalisuuden väliseen dilemmaan.  Venla on saanut kristillisen kotikasvatuksen iltarukouksineen,  hän ilmeisesti uskoo Jumalaan edelleen, mutta miettii millainen Jumala on. Kristinuskon Jumala ainakin näyttäisi tuomitsevan jyrkästi Venlan kaltaiset ihmiset.  Syyslomamatkalla Roomassa hienot vanhat kirkot ahdistavat häntä.  Täysin maallistuneiden ihmisten on ehkä vaikea käsittää, että Venlan ongelma on todellinen monille suomalaisille tälläkin hetkellä. Sydämessä on kirkolle paikka, mutta kirkko näyttää kämmentä niille, joiden seksuaalinen ei toteudu tietyn raamatuntulkinnan mukaisesti. Minusta se on raastavaa. Mutta tätäkään aihepiiriä ei kirjassa syvennetä sen kummemmin.

Minusta Olen koskettanut taivasta on aikalailla juuri sellainen viihdekirja, joista viihdekirjoja mielellään syytetään, sujuvasti kirjoitettu, mutta vakavista teemoistaan huolimatta pinnallinen. Sen kieli on ajoittain runollisen maalailevaa, huumoria en siitä löytänyt, enkä mitään erityistä oivallusta. Suokaa anteeksi, että olen taas niin happamalla tuulella. Mutta siis isäni lempisanontaa mukaillakseni, kyllähän tämän mieluummin lukee kuin ottaa selkäsaunan. Kouluarvosanaksi antaisin 7 ja päästäisin Krugerin myös kirjailijaliittoon, mikäli minulta kysytään ja mikäli hän sinne haluaa hakeutua.

Heli Kruger Mtv3 Helmissä

Kirsti

Laura Saaren (alias Muskeli-Netan) esikoisromaani Tyyppiteoria (Karisto 2008) – pakko sanoa vaikka termistä en niin pidäkään – on kotimaista chick litiä parhaimmillaan. Hauska ja helposti luettava (mikä tarkoittaa tässä sujuvaa ja onnahtelematonta kieltä), seksikäs ja vaikeita aiheita kaihtelematon kuvaus kolmekymppisen ikiopiskelijasinkun kesästä, jolloin moni asia muuttuu.

Salla työskentelee tamperelaisessa luksuskenkäkaupassa surkealla palkalla ikävien työtoverien ja hienostorouvaomistajan seurassa. Vapaa-aika kuluu kolmen vauhdikkaan ystävättären seurassa graduajatuksia vältellen. Salla on elänyt pitkään ilman miestä, mikä on ystävättärien huolenaihe numero yksi. Niin se on Sallankin, vaikkei sitä myönnäkään. Sen sijaan hän joutuu katkerasti huomaamaan, miten liiallinen alkoholinkulutus ja väärään seuraan joutuminen väärässä paikassa voivat yhdessä ja erikseen aiheuttaa arvaamattomia seurauksia itsetunnolle, tunne-elämälle ja budjetille. Mutta Sallan itsetunto ja tunne-elämä saavat myös pönkitystä yllättävältä taholta.

Tämän enempää en halua paljastaa juonesta, juonen kuviot olkoot jokaisen kirjaan tarttujan omia löytöjä. Mutta kehua voin. Tyyppiteoria tuo mieleen Helen Fieldingin Bridget Jones –kirjat, mutta tämän kirjan etuna on, että Salla on uskottava hahmo, ei ylihössöttävä bimboilija, jonka menestystä niin työ- kuin miesmaailmassa voi Fieldingin lukija tosikkomaisimpina hetkinään ihmetellä. Salla pyörii itsetunto-, mies- ja työelämänsä kaaoksessa rämpien ja elämäänsä ironisoiden. Silti lukija saa käsityksen myös hänen surustaan ja ahdistuneisuudestaan, vaikkei näissä tunnoissa pyöriskellä itsetarkoituksellisesti.

Minä pidin Tyyppiteoriasta. Saari kirjoittaa tavalla, josta kirjoittamisen ilo välittyy. Kirjoittamisesta nauttimisesta hän on omassa blogissaankin puhunut. Saaren kieli on sujuvaa, hauskaa ja oivaltavaa, paikoin hieman roisiakin. Tapahtumat istuvat suomalaiseen kaupunkimaailmaan, eli juonen kuljetuksessa ei ole ylilyöntejä. Arki ja viihderomaanien meno on onnistuttu sovittamaan uskottavasti yhteen. Hieman mietin, oliko ystävättärien määrä (kolme) liian suuri, ehkä kaksi olisi ollut parempi, nyt esimerkiksi Mallu jäi ainakin minulle hieman etäiseksi hahmoksi. Kukkis ja Siru sen sijaan saivat enemmän lihaa ympärilleen.

Tyyppiteoriassa on minäkertoja, joka viisaasti kyllä on laitettu paikoin sordiinolle: määrätyt Sallan tunne-elämälle ja itsekunnioitukselle tärkeät hetket kuitataan Sallan puheessa lyhyillä jälkimaininnoilla. Tämä ratkaisu toimii minusta erityisen hyvin. Ja viimeisin niistä herättää myös kutkuttavan odotuksen tunteen – saisikohan Sallan uusista kuvioista Tampereella lukea lisää?

- Tuima


Lisätietoja:

Arvostelu Etelä-Saimaassa
Katkelma Tyyppiteoria-kirjasta
Kariston esittely
Laura Saaren blogi Sonetteja Lauralta

Tylsistyttääkö realismi, haukotuttaako runous, ärsyttääkö hömppäromantiikka? Miten olisi erotiikan laita?

Viime viikolla ilmestyi Juri Nummelinin kokoama eroottisten novellien kokoelma Asentoja (Turbator 2008), johon on koottu 12 eri vuosikymmeninä julkaistua kertomusta. Kertomuksia on alun perin julkaistu lehdissä sekä vuonna 1965 ilmestyneessä teoksessa Rakastaa. Kirjoittajalistalla on monia tunnettuja nimiä. Kertomuksensa kokoelmaan ovat luovuttaneet Harri Erkki, Jorma Etto, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Kari Nenonen, M. A. Numminen, Jorma Ojaharju, Veikko Pietilä, Hannu Salama ja Hans Selo sekä ehkä useimpia Hömpän helmien lukijoita eniten kiinnostavat kokoelman ainoat naiskirjoittajat Kirsti Ellilä ennen julkaisemattomalla novellillaan sekä nimimerkki Petra Oinonen, jonka takana luurailee toinen, nettimaailmassa tunnetumpi nimimerkki SusuPetal.

Kokoelman ansio on paitsi kirjallisuuden marginaalista poimitujen kertomusten yhteenkokoaminen myös monipuolisuus. Erotiikan ja kerrontatapojen kirjo on Asennoissa moninainen, mukana on niin lyyrisen vahvaa kuvastovyörytystä (Pietilä), päiväunissa pyörähtelyä (M. A. Numminen), fantasioiden toteutusta (Oinonen), erotiikkaa ehkä ironisen kielteisyyden kautta lähestyvää (Kyrö) kuin ulkonäkö- ja elämäntapakritiikkiäkin (Ellilä). Erotiikkaa lähestytään välillä huumorin tai ironian kautta, ronskin suorasukaisesti tai vakavasti. Oman suosikkinsa löytäminen onnistunee useimmille lukijoille.

Mutta ennen kuin solahdatte novellien maailmaan, lukekaa Juri Nummelinin esipuhe Lehtierotiikan kohoumat ja laskut – Nousujohteista viihdettä vai hätäpaskaa?, jossa Juri kartoittaa kiinnostavasti suomalaisen eroottisen kirjallisuuden historiaa.

- Tuima


Lue myös

My first porn book out - Pulpetti 30.3.2008
Siitä kirja mistä puute - Turun Sanomat 30.3.2008