Mielenkiintoinen kirjoitus ja varmasti ihan aiheellista saada miesnäkökulmaakin hömpästä.

Ensin on ihan pakko puuttua tuohon Kareninaan, jonka olen lukenut useita kertoja. Minusta se ei ole yksinomaan rakkauskertomus, vaan sisältää hyvin paljon muutakin.

Oikeastaan voisin jopa väittää, että tuo rakkaus on eräs sivujuoni kaiken muun keskellä. Riippuu tietenkin, mistä näkökulmasta tarkastelee, mutta kirjaan mahtuu kyllä aimo annos muutakin kuin Annan ja Vronskin suhdetta.

Näissä naistenkirjoissa (mm. ne harlekiinit ym.) ei ole vain komeita, lihaksikkaita adoniksia, vaan täytyy muistaa, että naiskuvakin niissä usein on siloitettu: kaunis, hyväkroppainen, lähes täydellinen (ainakin sen perusteella, mitä itse noita luin ja paljon tuli joskus luettua).

Usein nainen ei näissä kirjoissa ymmärrä edes olevansa kaunis (mikä sai minut aina hihittämään). Tai jos nainen kuvataankin rumanpuoleisena, niin silti hän on hoikka ja kuitenkin persoonallisella tavalla (ruman)kaunis!? Ei noissa kirjoissa rumuutta juuri ollut.

Toisaalta kuinka monessa elokuvassa pääosassa on elämää nähnyt rupsahtanut nainen? Mieshän voi oikeastaan elokuvissa ollakin iäkäs ja harmaa...

Minulla on käsitys, että harlekiinityyppinen kirjallisuus on naisten "pornoa", fantasiaa ja hetkellinen, nautinnollinen pako todellisuudesta. Vähän sama (mutta hienostuneempana versiona) kuin miehille suunntatut pornoelokuvat tai -kuvat. Naisilla lienee parempi mielikuvitus ;)

Enpä olisi uskonut kirjoittavani puolustuspuheutta "hömpästä"!

Hyvä, Elegia! Olen tismalleen samaa mieltä Anna Kareninasta. Paljon muutakin on kirjassa kuin intohimoinen rakkausjuonne. Ja sitä paitsi, se, että kirja käsittelee rakkautta, ei tee opuksesta hömppää.

Minuakin on usein ihmetyttänyt se, etteivät kirjojen häikäisevän kauniit naiset muka tajua omaa kauneuttaan. EIkö heille ole sitä sanottu vai eivätkö he omista peiliä? Ymmärrän kyllä asian merkityksen juonen kannalta, mutta on se silti hieman hupsua.

Niinpä. Muistamme kaikki Tuulen viemän alkusanat: "Scarlett O'Hara ei ollut kaunis,..."

Miehille sopivaa hömppää voisi olla Kaari Utrio, koska hänen kirjoissaan on paljon taisteluja, sotia, politiikkaa, ja muuta miehistä, väkivaltaista ähellystä ja lihasten pullistelua. ;) Tykkään itse Utriosta kovasti, kuuluu top-3 hömppiini, ja uskoisin että viihdyttäisivät miehiäkin.

"Lukiessaan ihminen joutuu nimittäin väkisinkin vähän reflektoimaan. Ja naisen unelmat eivät välttämättä ole juuri se peili, johon katsoessamme näyttäisimme kovin hyviltä. "

- No niin, jos joku vielä toivoo hömpän tuotantoon perusteita tai tarvetta, niin tämä on parhaasta päästä. Koska vastaavia peilejä löytyy naisille mistä tahansa minne päänsä kääntää, on pilkatun hömpän tarjoama skarppaussuunta vain hyväksi. Edes sellainen, pieni. Ja siten sitä vähitellen ymmärtää, miksi hömppä lainkaan onkaan niin parjattua.

"Me olemme jo muutenkin riittävän tietoisia siitä, etteivät naiset katso meitä niin kuin sankarittaret elokuvissa sankareita katsovat."

Niin, yksi on tiedostaminen ja toinen on toiminta. Mutta kuka on riittävän tietoinen tuon "me" sanan alla, kirjoittaja varmaan, mutta riittääkö hän kantamaan miesten viittaa?

Pelkäänpä että Hömppää tarvitaan yhä.


"En halua lukea edes sellaista kirjaa, jossa mies muistaa hääpäivänsä. Enkä toivoisi kenenkään naisenkaan lukevan. Haihattelua, sellainen!"

Ja mitä tästä pitäisi ajatella? Pitäisikö piikki sallia, hörähtää sille, vai pitäisikö vastapainoksi ihmetellä, että miksi mies sitten saa vapaasti lukea eräitä splashjännäreitä, joiden naiskuvaa ei voi pitää minään todenmukaisena tai ohjeellisena tapana suhtautua naisiin?
Vai pitäisikö esittää vieno toivomus, ettei sellaista luettaisi, - tai parempaa, pitäisikö halveksua miestenviihdettä yhtä isosti kuin Hömppää?

Vai vielä parempaa, sallia kummatkin varaventtiilit - niistä nokkaansa ottamatta?

Tää nyt ei varmaan ole suora kommentti enää alkuperäiseen kirjoitukseen, mutta mietin joku päivä sitten sitä, kumpi on haitallisempaa: se että pienet pojat opetetaan leikkimään sota- tai muilla aggressiivisilla leluilla vai se että tytöt opetetaan leikkimään meikkaamista ja shoppailua yksinomaan ajattelevilla prinsessoilla ja brätseillä? Saman kysymyksen voisi varmasti osoittaa myös jos haluaa verrata miesten ja naisten hömppää. Toinen kertoo tappamisesta ja (yleensä) rakastamisen epäonnistumisesta, toinen siitä, että ihmiset haluavat perustaa perheitä ja rakastaa.

No, en ota varsinaisesti kantaa, koska suosikkikirjani ovat usein aika kyynisiä ja väkivaltaisia.

Tuohon, että hömppäkirjoissa nainen ei ymmärrä olevansa kaunis, ja että se on muka hupsua, sanoisin, että nykyäänhän maailma on pullollaan anorektikkoja, jotka eivät pidä itseään laihoina, vaan päinvastoin paksukaisina. Minusta on hyvin ymmärrettävää, että kaunis nainen ei välttämättä tajua olevansa kaunis. Joskus riittää yksi vääränlainen kommentti herkässä iässä ja ihminen kantaa koko loppuiän tietynlaista negatiivista käsitystä itsestään, sanoivatpa ihmiset mitä tahansa.

Jukan postaus oli minusta hauskan itseironinen. Voi olla, että myös monet naiset vastustavat romanttista viihdettä vähän samasta syystä, he eivät halua muistaa millaisia unelmia heillä on joskus ollut, muistaminen on liian tuskallista.

Minulle tämä tavallaan herätti taas kysymyksen unelmien ja todellisuuden välisestä suhteesta. Ovatko tällaiset unelmat haitallisia, vai voimaa antavia?

Ja Jurin kysymykseen, kumpi on haitallisempaa, sota vai prinsessaleikit, niin minusta ne ovat yhtä pahoja, jos ne nyt yleensä ovat pahoja. Ja ovatko ne pahoja, riippuu monesta muusta lapsen elämään liittyvästä tekijästä, esim. siitä miten vanhemmat ovat tehtäviensä tasalla, ovat vanhempia lapselleen.

Anorektikot eivät pääse hömppäromaanien sankarittatiksi kovinkaan helposti, tosin he saavat pääroolin kirjasta tehtävään elokuvaan helpommin kuin normaalipainoinen kollegansa.

Minustakin poikien sotalelut ja tyttöjen prinsessabarbit ja bratzit ovat aivan yhtä huonoja tai kyvuiä valintoja keskenään. Kummatkin ovat epätodellisia sankarisatuja. Olen Kirsin kanssa samoilla linjoilla, vanhempien vaikutus ratkaisee. Kannattaa kuunnella mitä lapset leikeissään puhuvat, tunnistaako isä räiskintäsankariansa elokuvien äärellä karjaistut kannustushuudot, puhuuko barbi laihdutuksesta ja huomauttaa mollamaijalle tämän olevan tylsä ja uma läski, jonka janssa prinsessat ei leiki - tai onko maija aina leikissä mummo.

Höh, ei tappamisviihde ja rakkausviihde ollenkaan samanarvoista ole. Tappaminen on pahaa, rakkaus hyvää, vaikka voissa paistaisi.

Silloin kun itse noita harlekiineja luin, anoreksia oli hyvin vaiettu ja harvinainen sairaus (en ollut siitä kuullutkaan, vaikka itse siihen myöhemmin sairastuin).

En tiedä, millaista naiskuvaa nämä nykyaikaiset harlekiinit tarjoavat, mutta kyllä tuolloin aiemmin selkeäsi mielestäni maalattiin sellaista naiskuvaa, jossa nainen on heikko ja avuton - naisen tehtävä oli kaatua miehen käsivarsille ja miehen pelastaa hänet.

Luulen, että tuo ulkonäön kauneuden tiedostamattomuus taas kielii jotakin kainoudesta ja siitä, ettei nainen saa (edes kuvitella olevansa) olla liian itsetietoinen ja itsenäinen. Hyvin paljolti tällainen naiskuva on jäänyt mieleeni noista vanhoista harlekiineista (en siis tiedä, miten naiskuva on muuttunut vuosien saatossa, vai onko?). Voin toki muistaa väärin.

Pieni tarkennos tuohon edelliseen tekstiini on paikallaan:

(en siis tiedä, miten naiskuva on muuttunut HARLEKIINI-kirjoissa vuosien saatossa, vai onko?).

Tuolla anoreksiavertauksella yritin vain kuvata sitä, ettei ihminen välttämättä aina peiliin katsoessa näe itseään niin kuin muut hänet näkevät. Kauniskaan ihminen ei aivan välttämättä näe itseään kauniina. Itse tiedän monia mielestäni hyvin kauniita tyttöjä, jotka pitävät itseään kammotuksina. On siis mielestäni aivan normaali sellainen sankaritar, jota muut pitävät kauniina, mutta joka ei itse ymmärrä kauneuttaan.

Niin, ja Tarun kommentissa on pointtia tietty.

Tarun kommentissa on pointti, mutta mietin noita lastenleikkejä, joihin Juri viittasi. Lisäävätkö taisteluleikit poikien väkivaltaisuutta ja prinsessaleikit tyttöjen "blondiutta"? Luulevatko pojat, että Oikea Mies tappelee ja sotii? Luulevatko tytöt, etä kelvatakseen naisen on oltava isosilmäinen, -rintainen ja pieni jalkainen ja -aivoinen kelvatakseen? En usko kaiken olevan näin yksinkertaista kuitenkaan.

Elegia, Harlekiinit ovat muuttuneet pornoksi ihan kirjaimellisesti. Ja tulevaisuudessa linja tulee entisestään kovenemaan.

"The new [Harlequin] Blaze line will be longer and will feature characters who are comfortable with their sexuality and open to new experiences. (...) in future books we can expect stories about sex slaves, bondage, super clubs (hotels that cater to the sexual needs of their clients), exhibitionism, voyeurism, sex therapy, and crimes based on erotic literature. And expect those boundaries to be pushed farther and farther - editor Brenda Chin says that this is only the beginning."
http://sensualromance.writerspace.com/HarlequinBlazes.html

Selailkaa näitä ensi kerralla marketin lehtihyllyllä!

Kuten Kirsti huomasikin, kirjoitukseni oli tosiaan sitä miesten itseironiaa, jollaista taannoisessa huumorikeskustelussa peräänkuulutettiin. Sitä harrastetaan laajemmaltikin.


Fredrikalle katson tarpeelliseksi vähän vastailla:

"Koska vastaavia peilejä löytyy naisille mistä tahansa minne päänsä kääntää, on pilkatun hömpän tarjoama skarppaussuunta vain hyväksi."

Eli koska naisille on asetettu kyseenalaisia vaatimuksia, myös miehille on niin tehtävä?


"Ja siten sitä vähitellen ymmärtää, miksi hömppä lainkaan onkaan niin parjattua. "

Mainiota. Tämä oli kirjoitukseni koko tarkoitus. Miesten yleinen vastenmielisyys rakkausromaaneja kohtaan mainittiin blogini tätä edeltävän kirjoituksen kommentissa kiintoisaksi seikaksi. Yritin tässä esittää erään selityksen ilmiölle ennemminkin kuin aidosti hyökätä "hömppää" vastaan.


"Mutta kuka on riittävän tietoinen tuon "me" sanan alla, kirjoittaja varmaan, mutta riittääkö hän kantamaan miesten viittaa?"

Tuskin kaikkien. Riittääkö monien?


"Ja mitä tästä pitäisi ajatella? Pitäisikö piikki sallia,"

Ja keneenkähän luulet piikin kohdistuneen?


"pitäisikö vastapainoksi ihmetellä, että miksi mies sitten saa vapaasti lukea eräitä splashjännäreitä, joiden naiskuvaa ei voi pitää minään todenmukaisena tai ohjeellisena tapana suhtautua naisiin?"

Niin, siis oletko sinä siis sitä mieltä, että Nick Cartereiden tai Jerry Cottoneiden lukeminen on jotenkin erityisen arvostettu harrastus? Minun silmissäni ne kyllä menevät noiden Harlekiinien kanssa ihan samaan kastiin, ehkä vähän alemmaksikin.


"Vai vielä parempaa, sallia kummatkin varaventtiilit - niistä nokkaansa ottamatta?"

Ehkä. En ole oikeasti ottanut nokkaani kenenkään viihdeharrasteita. Toistan: Yritin vain vastata kysymykseen, jota on blogosfäärissä silloin tällöin toisteltu: Miksi miehet eivät arvosta romanttista vihdettä?

Haluan myös korostaa sitä, mikä on kirjoituksessani avoimesti esillä: puhun vain ja ainoastaan ennakkoluuloista. Itse puheena olevaa kirjallisuudenlajia en tunne.

Tähän loppuun vielä lainaus kirjasta (tunnistaako kukaan?), joka minulla on lukemisen alla tällä hetkellä:
"Naisen eroottiseen tunne-elämään sisältyy alkeellista epämääräisyyttä, koska hän on passiivinen objekti sekä rakastajalleen että itselleen. Monivivahteisesti hän hakee vartalolleen ihailua niiltä miehiltä, joille hänen ruumiinsa on tarkoitettukin [...] Hän lupaa itselleen, että tulevaisuus korvaa tämänhetkisen elämän keskinkertaisuuden. Hän pakenee rajoitettua ja pikkumaista elämäänsä unelmiin. Hän on aina pitänyt uneksimisesta, nyt hän antautuu tälle taipumukselleen kokonaisemmin kuin koskaan ennen. Hän naamioi pelottavan universumin runollisilla kliseillä, hän ympäröi miessukupuolen kuutamosädekehin, vaaleanpunaisin pilvin ja samettisin öin. Hän muuttaa miehen vartalon jaspiksen ja helmiäisen koristamaksi marmoritemppeliksi. Hän kertoo itselleen typeriä satuja. Koska hänellä ei ole otetta maailmaan, hän sortuu turhanpäiväisyyksiin. Jos hänet pakotettaisiin toimimaan, hänet pakotettaisiin selvänäköiseksi, mutta odottaminen käy hyvin hämärässäkin."

En tunnista kirjaa, mutta todella ajatuksia herättävä pätkä!

Olisi kyllä kiinnostavaa tietää mikä kirja on kyseessä...

En tunnista, mutta arvelen, että kyseessä on vanha kirja? Kerro toki vastaus!

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

Ei juuri tuo kohta mutta sama kirja vaikutti paljon tämän "Kammottava naistenvihde" -kirjoitukseni syntyoivallukseen.

Ajatella, olen jopa lukenut kirjan joskus nuorena feministiherännäisenä, mutta ei raksuttanut yhtään.

Jaa-a, ja pitäisikö nyt sitten olla samalla linjalla kuin Simone?

Niin siis, en tarkoittanut, että jos poika leikkii sotaleikkejä, hänestä tulee hullu tappaja. Joskus vain tunnutaan sanovan, että jos tyttö leikkii barbeilla ja brätseillä, hänestä tulee pissisbimbo, joka miettii vain ulkonäköään. Jos ajatus hyväksytään, pitäisi kai miettiä sitäkin, miksi pojat saavat leikkiä sotaleikkejä. Se oli heitto ja saa sellaiseksi jäädäkin.

Jerry Cottonit ja Nick Carterit taas.. oi pojat. Eivät ne ole yhtään sen alempaa kastia kuin naisten hömppäkään, miksi olisivat? Ei niiden lukeminen ole kovin arvostettua kulttuurisesti (ehkä Cottonien jossain määrin), mutta ne edustavat omalla ylväällä tavallaan yksinkertaista ja viihdyttämiseen pyrkivää kirjoittamista, jota ei koskaan tulisi hylkiä. Nick Carterit eivät edes ole mikään monoliittinen tekstimassa, jossa kaikki teokset ovat toistensa kaltaisia - olen lukenut niitä aika paljon ja tiedän, että tyyli ja maailmankuva vaihtelevat niissä kirjoittajittain. Joku kirjoittaa minä-muodossa, joku taas kolmannessa persoonassa, jollakulla Nick Carter on enemmänkin yksityisetsivä, jollakulla vakooja, joissain hän selvittelee esimerkiksi libanonilaisten maahanmuuttajien ongelmia Yhdysvalloissa jne. Osa Nick Cartereista on tietysti huonoja, huonosti kirjoitettuja ja juoni on huono ja kiinnostamaton, mutta niinhän on tietty kaikessa kirjallisuudessa.

Tjaa, tjaa... mistäs aloittaisi....

Ensin tietenkin toistamalla se (itsestään)selvyys, että kaikki sanomani on luonnollisesti minun mielipiteitäni, ei naisten yleensä, eikä sen enempää tämän blogin muiden kirjoittajien tai lukijoiden.

Mitä ironiaan tulee, kommentissa tuntuu olevan sitä vielä vähän lisää, ja eri kantilta. Se hyväksytään, sekä sinulle että jokaiselle miehelle kuuluvaksi taiteenlajiksi.

Kyseenalaisten vaatimusten asettaminen miehille, koska niitä on naisilla?

Siihen voin vain todeta, että naisille niitä on asetettu sekä kyseenalaisina että hyväksyttävinä. Miehille tällä hetkellä kuitenkin edelleen paljon vähemmän.

Tulevaisuudentutkinta on niin ikään kompetenssini ulkopuolella, mutta rohkenen arvata, etteivät nuo vaateet tule naisten osalta vähenemään. Näin ollen minusta ainoa mahdollinen tapa tasapainottaa kuviota, on kasata niitä myös miesten niskaan - vaikka sellainen ajattelu onkin oikeudellisessa mielessä alkeellista hammurab-tasoa. Mutta enpä usko, että naisten pitäisi olla tälläkin saralla miehiä ylempänä.

Käyttämääni piikki sanaa täytyy harmitella, kun kirjoittaa nopeasti työpäivän ohessa, on vaikea aina osua naulankantaan. Tavoittenan oli ilmaista, riittääkö hömpän osakseen yleisesti saamasta parjauksesta hyvitykseksi se, että yksi taitava kirjoittaja selittää sitä, ja osoittaa lisäksi kunnioitettavaa kykyä nauraa tälle syylle. Riittääkö se, onko se hyväksyttävää, kun edellen on epäiltävissä että kyse on älykkäästä vähemmistöstä. Silti, riittää tai ei, jo yksi sellainen kirjoitus on positiivista.

Ikävuosinani suunnilleen 11- 18 vuotiaana pääasiallinen lukemistoni kattoi aika hyvin niin romantiikan kuin Jerry Cottonit, Coltit, Morgan Kanet ja jokseenkin kaikenlaista muutakin viihdekirjallisuutta. Siksi en pidä toista näistä parempana enkä huonompana kuin toista, koska viihdyin yhtä hyvin lännensarjan kuin sydänsarjan parissa. On tosin huomautettu, että tappaminen on pahempaa kuin rakkaus, niin kuin onkin, jos ymmärretään, että kummassakin hömppälajissa kyse on suhtautumisesta näihin kahteen idealisoivasti. Mutta jos tarkastellaan näiden kirjojen maailmankuvaa kokonaisuudessaan, saattaa romantiikan puolella olla hieman enemmän valheellisia ja epätosia asennoitumisia kuin tiettyä suoraselkäisyyttä ihailevissa sheriffikuvauksissa. Mutta: niiden omassa maailmassa ne toimivat, ja ovat riittävän hyviä sellaisina kuin ovat.

Olen jo joskus ennenkin todennut, että ilman hömppää olisin luopunut lukemisharrastuksesta melko täysin (tosin, ketä kiinnostaa?). Sen tarjoamat opit kirjallisuuden rakenteista, juonenkuljetus- ja ratkaisutavoista etc. ovat
kuitenkin syy siihen, miksi minusta sille kuuluu edelleen oma arvonsa.

Ja miksiköhän ensimmäisen aallon feministi de Beauvoir kirjoitti noin?
Voisin kuvitella yhden syyn piilevän siinä, että de Beauvoir pakotettiin käymään tyttökoulua, jonka taso oli huomattavasti poikien saamaa opetusta heikkotasoisempaa. Hänen täytyi taistella saadakseen itselleen yliopisto-opetusta, eikä myöhempi valmistuminen kurssinsa parhaana luultavasti tullut sekään ilmaiseksi.

Tällainen olosuhteisiinsa ja ympäristöönsä nähden ylivertainen nainen kärsii toisinaan juuri siitä, että tuntee olevansa kovin yksin naisten parissa, erityisesti koska hänellä oli aihetta uskoa osasyyn lepäävän naisten heikoissa mahdollisuuksissa.
Voisin ajatella jonkin tällaisen saaneen hänet suuntaamaan sanansa niitä naisia vastaan, jotka tyytyvät romansseihin, tyytyvät kehnoihin kouluihin, sopeutuvat kaikenlaisiin häpeäleimoihin, eivätkä pyri taistelemaan niitä vastaan, etsimään jotakin enemmän ja lisää. Mutta, aina on aloitettava jostakin. Vaikka sitten hömpästä.

Njoo, tuosta edellisestä viestistäni: kirjoitin sen hivenen ärtyneessä mielentilassa. Aina välillä tulee sellainen tunne, että vaikka kuinka yritän tapella tasa-arvoisen maailman puolesta, aina joku luokittelee minut sukupuoliasioissa sovinistiksi ihan sukupuoleni vuoksi.

Ärtymyksen tilassa sitä sitten sohaisin de Beauvoirilla, ihan lapsellisen vastaärsytyksen tavoittelussa. Pahoittelen.

Ja toki ironian heikkoutena on aina, että se tarjoaa aina mahdollisuuden vähän kaikenlaisille tulkintatavoille.

Miksi rankkasin Nick Carterit ja Cottonit niin alas? No, ehkä se oli vain yritys miellyttää naisia, vilautella sitä, millä puolella katson pelaavani. Nick Cartereita luin lapsena yhden, Jerry Cottoneita kaksi, joten eipä niistäkään ole sen enempää sanottavaa, paitsi että ne eivät onnistuneet minua viihdyttämään. Uskotaan: varmasti kirjoittajasta riippuen tarjoavat hyvinkin erilaisia maailmankuvia. (Remoihin sen sijaan olin nuorena hyvinkin kiintynyt. Ehkä bloggaan siitä joskus erikseen.)


Fredrika: "Tulevaisuudentutkinta on niin ikään kompetenssini ulkopuolella, mutta rohkenen arvata, etteivät nuo vaateet tule naisten osalta vähenemään."

Toivotaan, että olet väärässä. Omana tavoitteenani on joka tapauksessa molemminpuolinen vapautuminen ennemminkin kuin uusien paineiden kasaaminen. Mieluummin potkin painekammiota kuin kannustan parantamaan sen kestävyyttä varaventtiilejä asentelemalla.

Jukka, jos Simone kirjoittaa typeryyksiä niin miksi sitä ei saisi sanoa? Ja lainaus on tehokkaampi kuin pelkkä viittaus. Sen verran olen lukenut juttujasi, että minusta sinulla on tietty kaava. Ensin sohaiset tarkoituksella kärjistetyillä mielipiteillä, saat aikaan keskustelua ja sitten tuot esiin ehkä sen oikeamman ja rauhoittuneen mielipiteen. Hyvä keino, se herättää keskustelua ja laittaa toiset keskustelijat punnitsemaan ajatuksiaan. Sivutuotteena tulee sitten kärjistyneitä vastauksia :)

Fredrika, minusta ainakin on kiinnostavaa se, että hömppä on saanut sinut jatkamaan lukuharrastustasi. Eikö silloin hömppä ole tehnyt tehtävänsä? En ole juuri lukenut Cottoneita, en osannut niitä etsiä enkä kaivata lapsena. Luin kyllä pinon Zane Greyta, josta pidin, mutta länkkäriaiheistaan huolimatta en osannut pitää häntä miehisenä kirjailijana. Minusta on hyvä lukea laidasta laitaan jo nuorenakin.

Cottonit, Carterit, kolmiokirjat ja harlekiinit ovat minusta samaa sarjaa. Niistä joko pitää tai ei, samanarvoisia keskenään.

Niin, se de Beauvoir-sitaatti ei mielestäni ollut typerä, se oli ennemminkin seurauksen kuin syyn kuvausta tuossa: viihteeseen paetaan ahdistavaa yhteiskunnallista tilannetta. Siinäkin oli se oma aikakautensa vielä taustalla. Mutta ei kuulunut oikein "otsikon" alle, kun kuitenkin tarkoitukseni oli käsitellä vain tuota miehistä pelkoa tuon tietyn kansikuvamiehen edessä eikä niinkään naisten suhdetta tuohon viihteeseen.

Hauska kuvaus tuosta kaavasta. Tunnistan itseni tuosta kyllä:-)

Totta kai se pitää lukea omaa aikaansa vasten - ihan niin kuin hömpässä ja viihteessä ylipäänsä näkyy oma aika tavalla tai toisella (aihevalinnat, käsittely ym.). Pitäisi tietysti lukea lainauksen kontekstikin, että tietäisi miten se nivotaan laajempaan kokonaisuuteen.

Minä en noista otsikoista keskustelun tuoksinassa liikoja piittaisi. Kiinnostavaahan se on, että keskustelu rönsyilee ja poikii lisää mielipiteitä. Hömppäkeskusteluissa on hyvä tuuletella. Ja hyvä ettet åpahastunut kaavasta :)

No niin tai näin.

Yhtä kaikki, lupasin julkisesti kirjoittaa Netta Muskettista. Peruutan sen, en kirjoita, tehköön sen joku muu.

Tämänkaltainen riittää jo minulle.

Harmin paikka, minä jo odotin. Pari Muskettia nuorena lukeneena en osaisi niistä kirjoittaa enkä tiedä innostunko ihan heti niihin tarttumaan. Jospa miettisit vielä, kiirehän kirjoituksella ei ole.

Kuten sanottu, minusta on hyvä tuuletella hömpän parissa.

Ironia ja sarkasmi ovat vaikeita lajeja. On turha syyttää lukijaa, jos lukija ei ymmärrä. Silloin tulee kirjoittajan itse katsoa peiliin.

Jos ei tunne toista, lukija helposti lukee tekstin kirjaimellisesti ellei ole tiedossa, että kyseessä on pakina tai vastaava.

Liian helposti mielestäni myös mennään "piiloon" ironian tai sarkasmin taakse ja syytetään lukijaa ymmärtämättöyydestä. Tulee mieleen se "vitsi vitsi", joka heitetään kommentin jälkeen.

Fredrika, minä niin odotin sitä Muskettia. Harkitse toki vielä! :)

"Ironia ja sarkasmi ovat vaikeita lajeja."

Ironia ei ole ainoastaan vaikea laji, se on mahdoton laji. Ironia sisältää _aina_ keskenään ristiriitaiset tulkintamahdollisuudet. Sarkasmi sen sijaan... siitä on oikeuskin ottaa nokkiinsa.

Piiloutumisesta "vitsi, vitsi":n taakse tässä ei kuitenkaan ollut kyse. Edellisenä päivänä blogissani, johon jutun kirjoitin (jatkossa harkitsen tarkemmin, annanko siirtää juttujani sieltä toisaalle), käytiin seuraava keskustelunpätkä:

Taru: 'Kiinnostavaa tuo miehillä niin yleinen vastenmielisyys rakkausromaaneja kohtaan. Heh. Pitäisi pakkoluettaa sinulla "Meren vaahto", jossa yritin oikein revitellä romantiikalla.'

Minä: 'Ei tarvitse pakottaa. En ole ennakkoluuloistani ylpeä vaan mielelläni yritän tajuntaani laajentaa.
Keksin tässä muuten mahdollisen selityksen siihen, miksi miehet eivät lue rakkausromaaneja. Yritän kirjoittaa sen huomiseksi näkyville.'

Tämä tällaisena apologiana.
Sori vaan.

En minä näe sarkasmia hernepussin arvoisena, vaan hyvin viihdyttävänä lukemisena (jos tietää lukevansa sarkasmia ja osaa siis tulkita sitä siltä kannalta).

Ironiaa en pidä mahdottomana sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat toisensa/sellaisen henkilön kirjoituksissa, jonka tyyli on yleisesti tunnettu tietynlaisena.

Ei tässä puolustuspuhetta tarvita. Eiköhän mielipiteitä saa esittää suuntaan ja toiseen. En ole juuri blogiasi lukenut, joten en tiedä, millaisia keskusteluja siellä käydään. Niistä voisi olla hyvä mainita, jos haluaa ohjata lukijaa tulkitsemaan tekstiä jollakin tietyllä tavalla. :)

Kyllä minäkin jo oikein odotin juttua Muskettista! Toivottavasti Fredrika muutat mielesi ja teet sen, ei meillä taida täällä ketään toistakaan Muskett-tuntijaa olla... :/

Taisi muuten minulta jäädä nuo alatekstit huomaamatta. Pahoittelen, Jukka.

Älä pahoittele, ei ole mitään aihetta. Minulle oli tarpeellista päästä ruotimaan tämä juttu ja omat intentioni loppuun asti.

Kiitos Elegia, Salla ja Tuima.

Enpä usko, että jatkan bloggailua. Homma näkyy kuuluvan ammattilaisille, ei kaltaisilleni hupsuille harrastelijoille.

Harrastajille? Kaikki bloggaajat ovat harrastelijoita, vaikka joukkoon jokunen ammattikirjoittajakin kuuluu - blogimaailmassa hekin lienevät harrastuksen vuoksi. Jos hupsut harrastelijat lopettaisivat bloggaamisen, blogilistalle jäisi kourallinen pölyisen kuivia lehtien pitämiä "ammattiblogeja". Joten älä heitä näppistä nurkkaan!

Äh, Fredrika, nuollaan haavat ja jatketaan. Tämä oli ilmeisen masentava kokemus meille molemmille, mutta lopulta kuitenkin pelkkä... episodi muiden joukossa. Keskeneräistä kehittelyä, joukossa myös harkitsematonta puhetta – sellaistahan keskustelu välillä on, väittelystä tai riitelystä puhumattakaan.

Mielipiteeni ei ehkä paljon paina, mutta kuitenkin; Arvostan blogiasi, sen tyyliä ja sisältöä. Sääli olisi, jos sen lopettaisit.

Voi ei, voi ei, voi ei. Kauhea menetys jos Fredrika lopetat, eikä Jukankaan kannata masentua. Nettikeskustelu on joskus tällaista. Yksi tuttavani luonnehti sitä joskus niin, että heitetään veteen pommi ja katsotaan mitä jää kellumaan. Tämä Jukan juttu taisi nyt olla sellainen pommi. Väittely on aina rasittavaa, mutta toisaalta nostaa esiin tärkeitä asioita, joskin monet asiat voivat olla sellaisia, etteivät edes liity alkuperäiseen keskustelunaiheeseen. Toivoin joka tapauksessa Fredrika, että tartut Jukan rauhantarjoukseen ja toivon että kirjoittaisit myös Muskettista, niin ehkä minäkin innostuisin lukemaan noita kirjoja, jotka nuorena eivät koskaan osuneet käteen, vaikka tiesin joidenkin niitä lukevan.

Minäkin haluan lukea Netta Muskettista!

Remo: en tiedä, kiinnititkö huomiota, mutta niissähän, kaiken parodian ja hölmöilyn alla, on todella konservatiivinen näkemys asioista, esim. intiaanikysymystä vähäteltiin ja intiaaniaktivisteja pilkattiin.

Ja miten sitä voisi tällaisen edessä olla taas taipumatta. En sitä tavoitellut, vaan tarkoitukseni oli tehdä niin kuin Jukka ehdotti, nuolla haavani hiljaa itsekseni.

Otan siis Jukan rauhantarjouksen, jopa kiitokset, vastaan, samoin Kirstin rakastettavan liioittelun ja vielä Jurinkin toivomukset.

Sentään en anna tästä episodista itselleni kovin korkeaa arvosanaa, vaikka inhimillistä sentään vain onkin. Jos jotakin opin, ehkä sen ettei pitäisi työpäivän aikana kirjoittaa, sitten ehtii miettiä hiukan kauemmin ja vältellä ylilyöntejä.

Joten ehkä tästä dramatiikan taiturista, Muskettistakin vielä kuullaan. - Kaiken kaikkiaan, hömppäblogin keskusteluksi tämä ehkä oli kuten Kirsti sitä kuvasi, hömppää ja sen rinnalla varjohömppää.

Fredrika, naisen puhetta!

Ja siis kaikessa hyvässä mielessä. Mukavaa, ettet paiskannut näppistä pois!!!

Ekskurssi.

"Remo: en tiedä, kiinnititkö huomiota..."

Kyllä kiinnitin ja kiusaannuin jo silloin niiden arvomaailmasta. Taisin silti lukea ne kaikki. :-)

Minua ottaa koteloon sellainen ilmiö, että kevyttä viihdettä (ei "älyllistä"), erityisesti naisille suunnattua, pidetään jotenkin ala-arvoisena ja tehdään olettamuksia sen kuluttajakunnasta.

Onko tosiaan niin, että ainoastaan älyllisesti heikoimmilla lahjoilla varustetut lukevat/kuuntelevat/katselevat kevyttä viihdettä? Missä on tästä todistusaineisto?

Lisäksi: miksi on halveksuttavaa / vähäteltävää se, jos vaikka ihminen olisikin "ei niin fiksu"? Pitäisikö jokaisen olla fiksu? Saako tyhmille nauraa?

Tämmöisiä ajatuksia heräsi mulla.

Aivan niin Muikku. Sinulla heräsi hyviä ajatuksia.

Muistan Kolmiokirjan tehneen joskus aikoinaan lukijatutkimusta ja heidän tutkimuksensa mukaan kioskiviihteen lukeminen vähenee sitä mukaa kun naiset kouluttautuvat. Mutta jako menee niin, että lukioon siirtyvät lopettavat lukemisen heti, peruskoulusta ammattikouluun siirtyvät voivat jatkaa lukemista myöhemmälle iälle. Tältä pohjalta voi tietysti ymmärtää, että kun yhteiskunnassa arvostetaan koulutusta, sellaista ajanvietettä pidetään kyseenalaisena, jota erityisesti vähemmän koulutetut ihmiset harrastavat. En tiedä miten luotettava tuo tutkimus on ja mikä on kovakantisen romanttisen viihteen lukijoiden koulutustaso. Oma näppituntuma on, että viihdekirjallisuutta lukevat ihmiset ovat ahkeria ja ennakkoluulottomia lukijoita, he lukevat paljon kaikenlaista ja mukaan mahtuu myös viihdekirjoja. Varmaan on silti myös popula, joka lukee pelkästään viihdekirjallisuutta.

Mitä tuohon fiksuuden määrään tulee, niin mielestäni onkin fasismia arvostaa ihmisiä heidän mahdollisen älykkyysosamääränsä ja koulutustasonsa perusteella. Ikävä kyllä me tällaisten asioiden perusteella jatkuvasti arviomme ja arvotamme toisiamme. Mielestäni siitäkin pitäisi päästä. Se ei tarkoita, etteikö koulutusta ja sivistystä voisi silti arvostaa, itse ponnistella sivistyäkseen ja kannustaa siihen myös muita.

Jos kärjistäisi reippaasti, niin voisi epäillä, että ammattikoulun käyneet tekevät usein raskaampaa työtä kuin akateemiset, jolloin heillä ei välttämättä ole aikaa ja jaksamista lukea kovakantisia ja paksumpia viihdekirjoja, vaan lukemistarve tyydytetään ohuemmilla kirjoilla. Onko tutkimuksia siitä, perustavatko ammattikoulun tai vastaavan käyneet perheensä aikaisemmassa vaiheessa?