|
|||
 |
|
||
|
26.08.2007 - 08:16
Privaattidosentin vuodatus romanttisen viihteen kamaluudesta pisti taas miettimään, miksi (minun mielestäni) kaikki kamalimmat (ja ilmeisesti suosituimmat?) romanttiset nyyhkytarinat ovat miesten kirjoittamia. Pitää myöntää, että itsekin olen nyyhkinyt romaanifilmatisointien Viesti mereltä (Nicholas Sparks) ja Hevoskuiskaaja (Nicholas Evans) ja Hiljaiset sillat (Robert James Waller) äärellä, vaikka alkuperäisteokset eivät olekaan juuri kyynelkanavia tai muitakaan kanavia rassanneet. Näissä teoksissahan ihmiset ovat Sattuman ja Kohtalon riepoteltavina mitä riipaisevimmilla tavoilla, eikä tosielämän lainalaisuuksien anneta turhaan häiritä tarinankuljetusta. Hevoskuiskaajassakin vedetään häiriintynyttä hevosta kuljetusvaunussa halki mantereen ja pysähdellään milloin mihinkin ihailemaan maisemia ja tutkimaan nähtävyyksiä tai muuten vain tunnelmoimaan, ilman että kerrotaan mitä hevoselle sillä välin tapahtuu, pidetäänkö sitä vaunussa paistumassa, vai löytyikö jostain sattumalta laidun jonne sen sai laskea jalottelemaan? Tekisi mieli väittää, etteivät naiset pysty koskaan kirjoittamaan niin häikäilemättömän laskelmoitua romanttista viihdettä kuin edellä mainitut mieshenkilöt. On toki olemassa suomalaisiakin mieskirjailijoita, jotka ovat rohkeasti kyntäneet romantiikan kyistä peltoa. Mika Waltari kirjoitti romanttista viihdettä salanimillä ja Jorma Kurvinen viihdytti Elsa Anttilana naislukijoita usean romaanin verran. Kuriositeettina voi mainita Juha Seppälän joka lehtikolumnissa tunnusti uransa alkuvaiheessa kirjoittaneensa pari novellia Perjantaihin. Varmasti sisäisen romantikkonsa elvyttäneitä mieskirjailijoita on muitakin. Yksi heistä on Timo Sandberg. Romanttisen lukuromaaninsa Kaviopolkka (Karisto 2005) hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä kanssa. Kaviopolkka on juoheva ja helppolukuinen kokonaisuus jossa hevospersoonat varastavat shown ja ihmiset uhkaavat jäädä kalvakoiksi statisteiksi, vaikka kukapa ei, hevosten rinnalla. Lapsena olin hevoshullu ja kirjat joissa kuvattiin karuihin oloihin joutuneita jalosyntyisiä ja hienoluonteisia hevosia jotka kärsivät ihmisten välinpitämättömyyden ja suoranaisen pahuuden vuoksi, olivat lempilukemistani. Kaviopolkassa tähän tuttuun formaattiin on lisätty moderni rakkausjuoni.  Mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, Jorma Kurvisen jälkeen Suomessa ei ole nähty mieskirjailijaa, joka tietoisesti ja pitkäjänteisesti olisi tuottanut romanttista hömppää nimenomaan naislukijoiden viihdyttämiseksi. Ala on Suomessa edelleen muutaman tuotteliaan ja suositun naiskirjailijan vastuulla. Vierailu kirjakauppojen romantiikkaosastoilla tekee mietteliääksi, käännöskirjallisuuden puristuksesta saa kotimaista hömppää etsiä suurennuslasilla. Mietin miksi kotimaista romantiikkaa on tarjolla niin vähän. Vai onko sitä tarjolla vähän, onko tämä vain minun näköharhani? Itse näen tässä kuitenkin kummallisen epäsuhdan. On olemassa laajahko yleisö, jota tällaiset kirjat kiinnostavat. Toisaalla on joukko suomalaisia ammattikirjoittajia tai ammattimaisesta kirjoittamisesta haaveilevia, jotka haluaisivat elättää itsensä kirjoittamalla. Mutta sen sijaan, että he alkaisivat kilvoitella itsensä kanssa kirjoittaakseen mahdollisimman laadukasta hömppää, he hiovat runoa ja taideproosaa ja itkevät apurahoituksen niukkuutta. Tosin eräs nettituttuni käski minun luopua hömpästä, koska se on kuoleva kirjallisuudenlaji. Vain vanhat mummut ovat kiinnostuneita siitä, nuoret virkut naiset kaipaavat virtaviivaisempaa luettavaa, mikäli lainkaan ehtivät kirjoja lukea, lieneeko siinä perää? -Kirsti
|
Kirjoittaja
Naisille suunnattua viihdekirjallisuutta käsittelevä blogi, jonne lukijoiden omat kirja-arvostelut ja -suositukset ovat tervetulleita. Tarkempaa tietoa täältä. Kategoriat
 
Sivut
Tunnustus
|
||
Kustantajat varmaan julkaisevat mieluiten kultakoristelluissa kansissa käännösviihdettä, koska tietävät ihmisten viihdettä lukevan. Ne eivät kuitenkaan halua profiloitua viihdekustantajiksi, joten ne eivät ota siipiensä suojaa kotimaisia kirjoittajia - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - ja suo näille mahdollisuutta pitkäjänteiseen viihdekirjoittamiseen. Ja kuitenkin kokemukseni mukaan on paljon lukijoita, jotka nimenomaan haluaisivat kotimaisten kirjoittajien teoksia - ja tietysti niitä, jotka lukevat suomalaisen romaanin vasta kun muuta ei ole saatavilla.
Minulla on ennakkoluuloja kotimaista hömppää kohtaan. Luen lähinnä puhdasta romantiikkaa ja sellaista jossa on jännitystä mukana, jotenkin minun on vaikeaa ajatella sellaista kirjaa Suomessa kirjoitettuna. Minua ei erityisesti kiinnosta lukea naisten elämästä tai arjesta (en kyllä myöskään lue mitään glamour-kirjoja) ja ne suomalaiset hömppäkirjat, jotka olen lukenut ovat yleensä olleet vähän tylsiä. Niin ovat kyllä minusta nekin joita suomennetaan.
"Nuori suomalaisnainen viettää rouvan päiviä kuusikymmenluvun Kambodzhassa. Salainen rakkaussuhde tuo ensin virkistävää vaihtelua tropiikin raukeaan elämänrytmiin ja kehittyy vähitellen kärsimättömän odotuksen ja autuaan täyttymyksen tuokioiksi. Mutta lopulta tarinan henkilöiden on vaikea pystyä enää hallitsemaan tapahtumien kulkua sodan runtelemassa maassa."
Luin kirjan kauan sitten (se ei ole dekkari) ja oli minusta sujuva lukuromaani. Hömppämäisyydestä voi kukin lukija päättää itse.
Näkymättömän tytön kommentti tuntuu tutulta siinä mielessä, että hömpänkin lukijat voivat olla aika nirsoja, itsekin olen sellainen ja on vaikea löytää hömppäkirjojen (kuten yleensäkin kirjojen) joukosta sellaisia joista oikein innostuisi. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä nirsommaksi muutun.
Salla:-) En kannata hömppävelvoitetta, kyllä sen hömpänkin pitää syntyä aidosta kiinnostuksesta. Jotenkin vain koen, että joku kumma asia tässä kohtaa mättää.
Hämpän lukemisessa ja ostamisessa on varmaan suuren suuri ero. Monet lainaavat hömppänsä kirjastosta, ei kaikilla ole varaa ostaa jokaista lukemaansa kirjaa (ja monet viihteen lukijat lukevat todella paljon). Eivät kustantajat kirjoja kirjastojen tarpeisiin julkaise.
Salla, samat sanat, täyshintaisia kirjoja tulee ostettua harvoin, eniten ehkä lahjaksi muille.
Tuskin hömppä on mikään kuoleva kirjallisuuden laji, kun on mm. Candace Bushnellit ja muut ja sitten on chick lit -ilmiö ja esim. Prinsessapäiväkirjat ja vielä lisäksi jatkuvasti muuttuvat pokkarimarkkinat jenkeissä, jossa juuri, kuten täällä on nähty, puuhaillaan kauhu- ja seksihömppäpokkareita.
Taannoin puhumani posti toisesta blogista olikin jo aika vanha, mutta tässä koko linkki:
http://jamesreasoner.blogspot.com/2007/07/raintree-inferno-linda-howard.html
Olen edelleenkin sitä mieltä, että Suomeen pitäisi saada kunnollinen (=iso pino rahaa) viihdekirjallisuuspalkinto. Palkintojen avulla arvostusta voi hieman nostaa, luulisin, ja silloin useammat kirjoittajat ehkä tarttuisivat lajiin.
Juri, kyllä ne ovat, mutta sitä ei moni tunnusta. ENkä minä usko, että hömppä on kuoleva laji, lajin monimuotoistuminen on siitä hyvä osoitus. Mutta ehkä hömppä sanana halutaan omistaa kukkahattutätiviihteelle?
Muskeli-Netta (oivasti valittu nikki :)), onnea kirjan julkaisulle! Jotenkin ymmärrän tuon nimimerkin taakse piiloutumisen, miksi ehdoin tahdoin pilata mahdollisuutensa apurahoihin. Toisaalta kahdella nimellä kirjoittavana voi pitää eri tyylit erossa. Kirjoittaahan Pirkko Arhippakin dekkarit Arhippana ja naisviihteen Marja Orkomana.
Mutta onneksi viihteen kenttä on laaja ja liki jokaiselle löytyy oma hämppänsä, luulisin. Paitsi tietysti niille, joille hömppä ihan oikeasti maistuu vain puulle.
Miesten lienee vaikea kirjoittaa hömppäviihdettä naisille siksi, että naisen aivotoimintaan uskottavasti eläytyminen on liki mahdotonta. Toimintalinjat ovat niin erilaisia monesti, tai sitten tulee uskonpuute, ellei ole Naista jota kaiken aikaa konsultoida.
Kun aikoinaan kirjoitin kaiken muun ohessa Kolmiokirjalle Reginaan novelleja (jep, ihan oikeesti, se nyt tunnustettakoon) käytin miehen nimeä, ja minä-muodossa "toimivaa" mieskertojaa. Luultavasti moni naiskirjoittaja teki joskus samaa - toiset onnistuen paremmin, toiset huonommin.
Jos tässä iässä vielä kirjoittaisi elääkseen hömppää, eiköhän se menisi melko automaattisesti Kolmiokirjalle: raha tulisi nopeammin ja helpommin kuin kustamoilta. Joskin toisaalta, eipä pelkästään sillä eläisi enää.
Juri, eivätkös Woolrichin naiset olleet pakkomielteisiä kostajia (ainakin Morsian pukeutuu mustaan teoksessa)? Tosin Pihanpuoleisen ikkunan (johon pohjautuu Hitchcockin Takaikkuna) naiset ovat ihan muuta. Ehkä ennemmin pitäisi miettiä Henry Jamesia.
Kyllähän hyvä kirjailija kirjoittaa uskottavasti monenlaisista asioista - mieskirjailija naisestakin -, vaikkei aiheesta varsinaisesti mitään "tietäisikään". En osaa arvioida ovatko naisten mieskuvaukset, siis sellaiset, joissa mennään miehen pään ja tunteiden sisään, uskottavia mieslukijoiden näkökulmasta. Mutta tämän puhinani tarkoituksena ei ole kieltää mieskirjailijoita kuvaamasta naisten sisäistä maailmaa tai naiskirjailijoita miesten. Minua vain ihmetyttää joskus.
Avussa taas julkaistiin "Murhattiinko hänet", jossa naisturisti löytää ruumiin Ulysses S. Grantin muistomerkin hautakammiosta. Poliisi pitää juttua itsemurhana, mutta nainen ei ja hän selvittää itse murhan. Toinen Avussa julkaistu novelli "Vaiti kuin hauta" taas kertoo naisesta, jolle paljastuu, että hänen miehensä on tappanut jonkun. En muista yksityiskohtia, mutta naisen nokkeluus auttaa häntä paljastamaan miehensä ilman että hän pettää tälle tekemäänsä lupausta.
Bloginne on muuten erittäin onnistunut. Olen keskustellut monesti ystävieni kanssa, että kunnon hömpästä on Suomenmaassa huutava puute.
Ja muistathan, että lukijoiden lukuvinkit ja lukumuistot hömpästä ovat aina tervetulleita.