Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Pietari kuormitti minut lahjoilla. Lähes joka päivä hän toi minulle jotain. Vähitellen tyhjyyttä kumiseva vaatekaappini alkoi täyttyä uskomattoman upeista vaatteista, joita katsoessani mietin, missä niitä saattoi käyttää. En harrastanut seurapiirikutsuja.
– Mitä minä tällä teen? kysyin pitäen kädessäni silkkistä, kotelomallista tunikaa. – Menen luennolle, vai?
– Mikä ettei? Ainakin erottuisit toisista opiskelijoista. Sovita sitä.
Tein niin. Sujautin kermanvärisen tunikan ylleni.
– Sinä olet kuin kiinalainen prinsessa. Tule tänne.
Käperryin prinssini kainaloon, ja vietimme kuninkaallisen hetken.
Asuntoni oli myös muuttunut, sillä Pietari oli tuonut sinne uusia huonekaluja. Eräänä iltana hän oli raahannut luokseni valtavan jugend-kattolampun. Lampun hiottu lasikupu ja pienet kukkalampetit antoivat olohuoneelleni pehmeän, himmeän valon, enkä voinut olla ajattelematta mitä lamppu oli maksanut.
– Äiti maksaa, Pietari oli vastannut kysyessäni hänen tulonlähdettään. – Työnteko ei sovi minulle. Niin ovat lukuisat työnantajani todistaneet minulle. Minä olen samaa mieltä. Äiti sitten heittää aina tonnin tai kaksi, kun minä tarvitsen.
Kun minä tarvitsen. Ei jos. Katsoin Pietaria ihmeissäni. Totta, hän oli vastustamaton ja viehättävä, ja oli ilmiselvää, että hänen äitinsä oli seonnut.
– Kuinka usein sinä sitten tarvitset tonnin tai kaksi?
Ääneni kuulosti nihkeältä, mikä johtui ainaisesta rahapulastani ja vähemmän varakkaasta lapsuudestani, mutta ääneni sävy ei häirinnyt Pietaria. Raha oli pikkuseikka hänen maailmassaan. Rahaa oli ja sitä oli niin paljon, ettei sitä tarvinnut ajatella laisinkaan.
– Muutaman kerran viikossa…kuussa, Pietari ilmoitti. – Ei puhuta rahasta, puhutaan jostain muusta.
Pietari oli harvoin hiljaa, joten puhuminenkaan ei ollut ongelma. Hän halusi myös olla liikenteessä, ja minussakin heräsi samanlainen levottomuus. Vuodet, jotka olin hoitanut isää ja ollut äidin seurana, olivat lamaannuttaneet jalkani ja ajatukseni. Pietari sai minut uudestaan liikkeelle.
Pietari tunsi paljon ihmisiä. Mihin tahansa me menimme, hänellä oli siellä ystäviä. Ehkä he olivat sittenkin enemmän tuttavia, sillä emme koskaan käyneet kenenkään luona. Tapasimme heitä kahviloissa, ravintoloissa, kaupungilla, emme muualla.
– Koska minä voin tavata sinun äitisi? kysyin eräänä iltana, kun olimme palanneet asunnolleni.
Suoraan sanoen en halunnut tavata hänen äitiään, mutta olin kuitenkin utelias näkemään naisen, josta Pietari puhui usein.
– Et sinä voi tavata häntä.
Pietari kuulosti surulliselta.
– Miksi en?
– Äiti ei kestäisi sitä.
– Olenko minä niin kamala?
– Et tietenkään, Pietari vastasi. – Äiti on vaan vähän neuroottinen. Se haluaa olla ainoa nainen minun elämässäni. Se pitää minua täysin omanaan, joten se ei ole mitenkään tyyppiä sydämellinen anoppi.
– En minä ole menossa naimisiin sinun kanssasi, sanoin kylmästi. – Jos et halua minun tapaavan äitiäsi, niin…
– Ei siitä ole kysymys! Kuuntele nyt!
Mitään muuta en ollut tehnytkään viimeisen kolmen kuukauden aikana, joten vaikenin ja kuuntelin edelleen.
– Äiti on vähän hermostunut. Se ei halua, että minulla on muita. Se vaan on sellainen.
Pietari levitteli käsiään ja kastoi minua nähdäkseen, ymmärsinkö asian.
– No, ihmeen paljon sinun äitisi antaa sinun viettää aikaasi pois luotaan, sillä sinähän melkein asut täällä, sanoin ärtyneenä.
En todellakaan halunnut tavata Pietarin äitiä ja olisin jo halunnut vaihtaa puheenaihetta, mutta kuitenkin minua ärsytti se, ettei tapaamisen ollut mahdollista.
– Pakko äidin on antaa minun olla täällä. Muuten minä en palaa koskaan enää sen luo.
Huokaisin. Tämä äiti-poika-suhde ei vaikuttanut hyvältä. Kiristystä, takertumista ja tukahduttamista. Puolin ja toisin. Minua tympäisi. Omat kotioloni tulivat mieleen. Isä oli aina hallinnut elämääni, ja oli ollut outoa seurata hänen valtansa asteittaista murenemista. Tai ei. Hänen valtansa muuttumista, sitä se oli, sillä sairastuessaankin hän jatkoi hallitsemistaan ja tukahduttamista. Hänen voimansa vähenivät, mutta edelleen hän piti äitiä ja minua vallassaan. Äiti oli täysin näivettynyt, ja minulla oli täysi työ opetella elämään ilman huonoa omatuntoa.
– Unohdetaan koko juttu, pyysin.
– Keiju! Pietari henkäisi ihastuneena.
Hänen mielialojensa vaihtelut olivat käsittämättömän nopeaa.
– Niin?
– Meillä oli ensimmäinen riita!
Hän hymyili, ja annoin hänelle sovinnon suukon. Hän oli vastustamaton, ja ymmärsin hänen äitiään. En minäkään halunnut jakaa Pietaria kenenkään kanssa.
...jatkuu...
